Tänään oli viimeinen työpäivä. Aika outoa. Siis tosi hassua. Ihan mieletöntä etten mä muka ole enää siellä töissä. Siis absurdia. Joo, get over it. Se on vaan duuni. Mutta ainakin mulla oli tosi hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Ja jään kaipaamaan kovasti kaikkia ihania työkavereita. Salettiin.

Tuntuu vaan niin hemmetin omituiselta... Toivon saavani eron tuskaan lievitystä Espanjaan (toivottavasti) lähetettävistä lehdistä. Muistakaa tytöt ja pojat postittaa niitä lärpyköitä! Lopettakaa vasta kun postihuoneen tyypit katsoo teitä kieroon ja kieltäytyy antamasta lisää talon kirjekuoria! Fight the powa!

Nyt on edessä kokonainen viikko lomaa. Enpä muista milloin viimeksi olisin viettänyt lomaa Suomessa. Toisaalta tavallaan nytkin vietän lomani poissa kotimaasta, jos sitä oikein ajattelee. Eli... ööö... tulevassa vanhassa kotimaassa... Ja tännehän mun täytyy tulla lomille kai vastaisuudessakin (ja se Tansaniaan suunniteltu retki joutunee nyt jäihin, voih). Jokaiselle lomapäivälle on jo suunnitelmia, ja varastoon heitettävät rojutkin on vielä pakkaamatta, mutta ennen kaikkea odotan pääsyä luistelemaan ihanaisen Annilotan kanssa. Tyhmä (sori vaan) sisko kielsi minua kidnappaamasta kummityttöni viikonloppumatkalle mummilaan (en ymmärrä), joten jäädytän takalistoni luistinradalla nelivuotiaan pikkuprinsessan seurassa. Ja toivottavasti me tehdään paljon muitakin ihania juttuja viikon mittaan. Huomenna nähdään keijukka! (Niille jotka luulivat minun inhoavan lapsia, niin se koskee vain Teidän lapsia. Annilotta rules!)