Pedro lähti eilen takaisin Hollantiin. Ihanan yhteisen viikonlopun jälkeen seuraavaa kertaa saa odottaa pahimmillaan viisi, kuusi kuukautta, ellei jotain patenttiratkaisua ilmesty.

Kymmenen päivää meni töiden, kurssien, harrastusten ja Pedron näkemisen kanssa tasapainoillessa. Toimin myös rakkaani virallisena viestinvälittäjänä, sillä kun Pedrolla ei ollut puhelinta taikka edes kavereidensa ja perheenjäsentensä numeroita, soittivat kaikki toisiaan ristiin tavoittelevat kaverit, sukulaiset ja Pedro minulle.

Kaveri: Tiedätkö missä Pedro on?

Alma: Pedro sanoi että on koko iltapäivän yliopistolla. Etsi sieltä.

Pedro: Voisitko soittaa sille ja sille kaverille että tulee käymään tänään ennen viittä?

Isä: Sano Pedrolle että tulisi iltapäivällä tänne.

Äiti: Voitko varmistaa Pedrolta, että oletteko te tulossa vai ette?

Sisko: Voitko sanoa Pedrolle, että äiti haluaisi tietää menettekö te sinne syömään?

Pedro: Sano isälle etten pääse tänään.

Kahdestaan emme ehtineet olla kuin viimeisen lauantain. Kävimme muun muassa Fuengirolan härkäpatsaalla.

Viikon aurinkoisin päivä (sadetta on pidellyt...).

Samana aamuna kun Pedro lähti pois, sain Suomesta suru-uutisia: isoisäni oli menehtynyt pois. Se ei tullut kovinkaan suurena yllätyksenä, ja olenkin tavallaan helpottunut isoisäni puolesta – toivottavasti hän on nyt paremmassa paikassa ilman vanhuuden, sodan ja sairauksien uuvuttamaa ruumistaan.