Kaikki alkoi perjantaina. Rakas oli varannut koko viikonlopun yksinoikeudella itselleen, joten odotin innolla mitä kivaa on edessä. Odotin perjantaina kotisohvalla kädet ristissä prinssin saapumista, mutta mitään ei tapahtunut. Odotin ja odotin. Soitin pianoa. Kastelin kukan. Katselin telkkua. Soitin lisää pianoa.

Kello lyö 22.00.

Puhelin käteen, ja soitto tuttuun numeroon. Ei vastausta. Päässä kilahtaa, ja avaan viinipullon korkin poks. Uusi soitto, ja sillä kertaa onnisti.

"Tuun heti kun kerkiän, kultsu"
"Aha" ja hiljaista murjotusta. Olisi luullut jo ehtineen.
"Oot ihana."
"Aha" ja lisää murjotusta. Varmaan tosi ihana, kun et edes paikalle viitsi saapua. Puhelin poikki naks.

Kello on jo 24.00, eikä prinssiä kuulu. Kaadan toisen lasillisen ja itkeä tiherrän telkusta tulevan romanttisen leffan parissa. Pitkä tuijotuskisa kellon viisareiden kanssa, ja lisää tiherrystä.

Puhelin soi!

"Kultsu, arvaa mitä? Mä oon tien varressa kun bussi hajos. Oon siellä joskus."
"Ok, tuu kun kerkeät. Ei kiirettä." Meneehän tämä ilta tässäkin. Ja lisää tiherrystä.

Ennen yhtä soi ovikello. Tiherrystä. Nyt ollaan jo pikkuhiprakassa ja tunteet pinnassa leffan jäljiltä. Asetelmat ovat otolliset mille tahansa tunnepuuskalle.

Ja niitähän tulee. Pitkin iltaa. Tiherrän ravintolassa kesken syömisen. Tiherrän kotiin kävellessä. Tiherrän, kun toinen ei voi ymmärtää mitä tapahtuu (saati itsekään, mutta miehenhän olisi pakko edes yrittää). Tiherrän vielä nukkumaan mennessä, ja vähän sen jälkeen. Kello lyö neljä yöllä, eikä puuskista tule loppua. Kokoa nyt nainen itsesi huutaa joku vaimea ääni takaraivosta, mutta hanat on jo auki, eikä niitä suljeta tosta noin vaan.

Lauantaiaamu.

Herään hiukan ikävävointisena (yksin, koska rakas arjen ahertaja on jo töissä). Silmät on turvoksissa ja tosi rumat. Tihrustan tieni olohuoneeseen ja keittiöön hakemaan vettä. Pysähdyn kuin seinään lattialla makaavien lippujen ja lappujen kohdalla. Siinä makasi nuolia ja viittoja ja kirjelappuja johtaen kohti itse tehtyä musiikki-CD:tä, lahjapakettia ja vaaleanpunaiselle paperille kirjoitettua kirjettä.

No nytpä vasta itkettääkin!

Tajusin kaiken. Tajusin, miksi tulo edellisiltana viivästyi ja viivästyi. Pieni pulu olikin askarrellut ylläriä. Ylläriä!!!! Ja sehän jo itsessään oikeuttaa mihin tahansa toimenpiteisiin. Ylläri pidetään salassa, vaikka nainen repeisi kahtia. Vuolas putous kohisi pitkin poskia kun luin kirjettä ja kuuntelin CD:n kappaletta uudet lahjaksi saadut alusvaatteet yllä.

Nyt joku on ehkä jo oksentanut vaaleanpunaisen pursutessa rivien välistä, mutta siinähän yökkäilee. Itse olin niin ikionnellinen, etten nahoissani malttanut pysyä (no pysyin kuitenkin). Koko loppu viikonloppu oli sellaista yläpilvillä pomppimista, että ihan päätä huimasi. (Sen kun oksennatte. En välitä.) Lopulta hellyin niin, että raivasin yhden lipaston laatikon tyhjäksi, jotta joka nurkassa lojuvat miehiset tavarat saisivat oman paikan pienessä kodissani.

The End.