Mie en ala mitään.

Availin eilen onnen huumassa niitä Ikean tuomia paketteja. Ajattelin, että nyt on koti kasausta vaille valmis. Kasasin yhden pystyhyllyn. Ei ongelmia. Kasasin toista pystyhyllyä, ja mitä huomasinkaan! Toinen kaksi metriä korkeista sivuseinistä oli osittain halki.

Perkele!

Perkele!

Perkele!

Ei montaa muuta sanaa tullut mieleen. Otin rikkinäisestä seinästä muutaman valokuvan ja lämmitin murtuneen mieleni glögillä iloiseksi, koska joulutohinoissa oli jäänyt yksi pullo avaamatta.

Lauantaina kaivan polkupyörän autotallista ja poljen Málagan Ikeaan musta pilvi pääni yläpuolella. Olen jo valmentanut poikaystäväni murtamaan Ikean puolustuksen kauhealla valitusryöpyllä. Ensin ollaan vihaisia (koska mikään ei toimi ja lupaukset petetään ja sitten vielä tuodaan kotiin jotain rikkinäistä roskaa), sitten vedotaan tunteisiin (eihän kenenkään koti voi olla asumiskunnoton tuolla lailla toista kuukautta, kuvittele nyt itsekin), ja lopulta sitten vedotaan järkeen (eli eikö olisi vähintäänkin kohtuullista hyvittää jotain tuosta painajaisesta, sillä meidän kärsivällisyytemme on ollut jo melkoisen pitkä). Mutta tietysti paljon pidemmin ja monisanaisemmin. Voin tirauttaa jopa aidon kyyneleen poskelleni jos tarve vaatii. Me harjoiteltiin kaikki jo kotona.

Että varo vaan, kuka ikinä siellä onkaan palveluvuorossa!