Hei kauniin ja stressittömän kesäpäivän keskeltä! Viimeinen lehti ennen kesälaitumille lähtöä on painossa, joten aivoja voi ihan huoletta pehmittää vaikkapa auringonpaahteessa (pidän bikinit, aurinkorasvan ja rantapeiton vakiovarusteena auton takakontissa).

Nyt sitten vaikkapa viime viikonlopun puuhailuihin.

Olin siis Córdobassa, jonne veti muun muassa kaupungin feriat. Lopulta kävin ferioilla vain kääntymässä ja kulutin kokonaista kaksi päivää matelemalla kaupungin helteisiä katuja, ihaillen toukokuun kukkivia patioita ja jutellen niitä näitä kavereiden kanssa terassien varjoissa kylmää olutta nauttien – kuten sulan vahan tahmeaan kesäpäivään kuuluu. Aurinko oli toisinaan väkivaltainen syöksiessään säteitä varjottomille aukioille, joissa laiska ja paksu ilma ei viitsinyt sen kummemmin edes värähdellä. Illalla kuumuus jumiutui katujen varsille ja rakennusten seinämiin, kunnes yön viileämmät tuulahdukset tökkivät sen pois tieltään.

Matkan alkuperäiset järjestelyt olivat melko vaatimattomat. Meidän – kolmen matkalaisen – oli tarkoitus nukkua pakettiauton perässä ne pakolliset yöunet. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin idea oli ihan pöhkö – auton suljetussa kopissa olisi voinut tulla vaikka läkähdyskuolema. Onneksemme saimme oikeat sängyt ja neljä seinää siihen ympärille. Vanhassa cordobalaisessa taiteilijakodiksi muutetussa luostarissa vuoden stipendistä nauttivat Antonio ja Dani, joiden vieraanvaraisuutta me muutenkin käytimme hyväksemme, majoittivat meidät vastoin säätiön sääntöjä kookkaan rakennuksen uumeniin. Luostarivanhus toimi samalla meidän tukikohtanamme ja pelastavana saarekkeena. Saimme syödä (tai siis söimme, oli lupa tai ei) rakennuksen keskiöön jäävälle patiolle katetussa pitkässä puupöydässä säätiön tiloissa asuvien kirjailijoiden ja maalareiden seurana. Patiolla oli myös pieni suihkulähde, joka toimi ahtaana uima-altaana ja ensiapuna kuumuuteen.

Pölyisestä, nihkeästä ja kuumuudelta haisevasta kaupungista sunnuntaina rannikolle palattuani halusin jo haistella meren raikasta suolan tuoksua. Auringon laskettua laitoin lenkkitossut jalkaan ja lähdin rantakadulle juoksemaan. Ja siinä juoksiessa tulin ajatelleeksi, että kylläpä elämä on mukavaa. Koin sellaisen maailmanrakastustuntemuksen. Näitä koko ruumiin lävistäviä, kirkkaita ja teräviä ilon ja nautinnon piikkejä tulee koettua nykyään epäilyttävän usein. Näitä mielihyvän värähdyksiä on joskus vaikea kestää niiden kaikkivoipaisuudessaan. Kuulostan nyt puolihullulta, mutta välillä oma, pieni, maailman laidalla sykkivä sydän ja kaksi tihrustavaa silmää eivät tunnu riittävän kaiken ihanan ja kauniin kokemiseen ja katselemiseen.

Näihin aatoksiin, näihin tunnelmiin...

Tässä hieman viherpeukaloille mallia...

Hyvästit entisen luostarin portilla.