Kylmyys palasi luihin ja ytimiin eilen illalla, mukanaan kurkkukipu ja päänsárky. Käperryin pari vaatekertaa yllä kahden peiton alle ja laitoin herätyksen páälle, seitsemäksi kuten aina. Zip...vaivuin tajuttomuuteen.

Kun seuraavan kerran raotin silmiäni, näin valoa. Valo tuli ikkunasta. Murto-osasekunnin ajan pää löi tyhjää. Sitten iski todellisuus vasaralla, tietysti suoraan takaraivoon - ulkona ei pitäisi olla valoisaa aamuisin ennen herätyskellon pärináä! Nousin ylös kuin pingotettu jousi, kello oli kahdeksan. Vartti aikaa lähteä bussille! Vilkaisin peiliin (tsiisus mikä náky!), hyppäsin suihkuun, puin ensimmäiset käteen osuneet vaatteet ja katsoin peiliin uudestaa. Tsiisus uudestaan! Suin vielä tukkavahaa hiuksiin, suihkautin hieman hajuvettä, yskin tukehtumispisteessä (kädessäni olikin hiuslakkaputeli!), ja juoksin ulos ovesta.

Olin bussipysäkillä samaan aikaan kuin kaikkina muinakin aamuina (uskomatonta). Oli pakko váhän hymyillä. Sitten bussi ei ikinä tullutkaan. Odotin pysäkillä 45 minuuttia seuraavaa sopivaa bussia. Jep. Pääsin töihin vihdoin vajaan tunnin myöhässá, meikkamattomana ja edelleen kurkkukipuisena.

Siinä tämän päivän kohokohdat. Nyt lähden kahville eráän suomalaisen tytön kanssa. Heippa ja paljon pusuja! Kommentoikaa ihmiset!