No eihän se eilinen mihinkään kukkiin ja suklaaseen jäänyt.

Juoksin eilen töiden jälkeen ruusupuska kainalossa asioilla pitkin Torremolinosta – yritin ehtiä kotiin mahdollisimman ajoissa. Olin rakkaan kanssa sopinut, että ollaan molemmat noin seitsemältä asunnollani.

Avasin kotioven vasta puoli kahdeksalta, onnellisena kuitenkin siitä, että olin ehtinyt kotiin ennen Pedron saapumista. Huomasin heti, että jokin oli silti pielessä: valot oli jätetty päälle, cd-soittimessa oli levy paussilla, keittiössä oli selvästi tehty ruokaa, kaikki tiskit oli tiskattu, pöydällä oli kaksi viinilasia ja Rioja-pullo, ja joka puolelta kattoa roikkui punaisesta pahvista leikattuja sydämiä.

Laskin kukat käsistäni ja tsekkasin nopeasti asunnon – olin varma, että rakkaani oli jossain oven takana piilossa. Huhuilin Pedroa, mutta ketään ei näkynyt. Kurkkasin suihkuverhojen taakse ja parvekkeen puolelle kulman taakse, mutta missään ei ollut ketään. Huhuilin vielä hetken, kunnes vakuutuin siitä, että olin sittenkin yksin.

Sitten aloin valmistautua ystävänpäivätreffeille. Istuin vessassa, laitoin tukkaa, laitoin kukat maljakkoon, sytytin pari kynttilää, aloin meikkaamaan, ja sitten sain tekstiviestin puhelimeeni.

Viestissä luki, että minulle on lahja sängyn alla. Kävelin makuuhuoneeseen ja köyristyin kurkkaamaan vaaleanpunaisen päiväpeiton helman alle. Sieltä minua tuijotti kaksi veikeää silmää täynnä onnistumisen riemua. Pedro oli voitokkaan oloinen nähdessään hölmistyneen naamani, ja pyysi minua sitten auttamaan hänet pois sängyn alta – oli raukka jumissa.

Sitten minua kehoitettiin tutkimaan katosta roikkuvia sydämiä hieman tarkemmin, ja huoneen perältä löytyikin sydän, johon oli raapustettu kaunis rakkauskirje. Sitten poksahti viinipullon korkki *plop*.

En koko hommaan osannut sanoa yhtään mitään. Olin kuin puulla (mutta ihanalla puulla) päähän lyöty koko ystävänpäiväsuunnitelman upeudesta ja rönsyilevistä juonenkäänteistä ja kaikista hienosti mietityistä yksityiskohdista – en saanut suustani ulos ainuttakaan järkevää sanaa. Näin ylenpalttisen vaaleanpunaista ystävänpäivää en ole koskaan kokenut, ja täytyy sanoa, että nyt rakkaani laittoi riman aika korkealle joko itselleen tulevia vuosia ajatellen, tai sitten ihan ketä tahansa normaalia heteromiesparkaa ajatellen. Ja etenkin kun te tytöt nyt luette tätä blogimerkintää kotonanne, niin älkää vaatiko niitä poikaystäväraukkojanne samanlaisiin suorituksiin. Jopa minä ymmärrän, että nyt mentiin miehisen suorituskyvyn äärirajoilla.

Myöhemmin illalla pääsimme minun ystävänpäiväosuuteeni, joka oli kovin vaatimaton rakkaani suunnitelmiin verrattuna. Olin varannut kivasta pikku ravintolasta pöydän, jonne olin etukäteen vienyt sydämenmuotoisen kakun, joka tarjoiltiin sitten jälkiruuaksi.

Että ihan kiva yritys, Alma, mutta aika laimeaa tuohon olympiatasoiseen suoritukseen verrattuna.

Hyvää viikonloppua!!!!