Rikoin eilen sitten pomojen auton.

Lähdin suht kapeasta portista päästämään eilen Suomesta tulleita tyttöjä asunnolleni, ja kun katsoin oikealle, etten osu porttiin, niin samassa kuului vasemmalta skrrrriiiiiiiiik!

Eivoiollatotta, eivoiollatotta! Sydän jätti pari lyöntiä välistä kun nousin robottimaisin liikkein ulos autosta toteamaan tuhon jäljet. Ehkä jälki on pienempi mitä ääni antoi ymmärtää.

Ei ollut.

Auton takaovi oli naarmuilla koko oven matkalta. Ajattelin aluksi, että maalilla varmaan selvitään, mutta kun lokarikin rupesi repsottamaan ja nirhaisun kolmiulotteinen syvyys selvisi, olin suoranaisessa paniikissa.

Soitin pomolle Pariisiin. Pomo sanoi, että murehditaan autoa myöhemmin. Että otahan ihan iisisti. Ihmettelin. Odotin painostavaa hiljaisuutta ja kolmannen asteen kuulustelua. Ystävällisistä sanoista huolimatta olo oli ihan kamala. Lähetin pomoille vielä anteeksipyynnön tekstarina, kuinka ikävältä minusta tuntui, mutta sieltä tuli taas hyvähuumorinen vastaus.

Mutta olo jatkui silti yhtä kurjana. On jatkunut tähän päivään asti. Yritän ajatella, että peltiähän se vain, mutta ei sekään auta. Miten typerä moka! Parkkipaikalta poistuessa! Ja vielä niin hirveän näköinen nirhaisu! Onneksi autossa on kaiken kattava vakuutus (ilmeisesti), mutta silti harmittaa vietävästi. Pedrokin jo nauraa minulle, kun olen eilisestä asti soitellut hänelle murheellisia puheluita lohdutuksen sanojen toivossa.

ps. Koiran kanssa on mennyt hienosti.