Nyt alkaa mennä elämäntavat jo liian terveellisiksi.

Koska jästipää poikaystäväni ei halua lähteä nyt uuden raittiuden löydettyään takaisin viininhuuruisille sivupoluille – edes viikonloppuisin – on ajan kuluttamiselle löydettävä uusia uomia. Vastaus näyttää löytyneen peleistä, leikeistä ja reippailusta.

Lauantaina olimme koko päivä Mijasin vuoristokylässä tallaamassa sen kapeita katuja ylös ja alas. Tutustuimme joka ikiseen kylän kappeliin ja pyhäkköön, neliönmuotoiseen härkätaisteluareenaan, kylän symboliksi vakiintuneisiin aaseihin, kadun kulkukissoihin ja vissiin hieman luvatta jopa joidenkin pihoihin.

Sunnuntaina laitettiin vielä paremmaksi.

Koska oli ihana aurinkoinen päivä eikä sitä raaskinut tuhlata sisällä lempeilyyn, rakkaani ehdotti kevyttä juoksulenkkiä – siis minun, hitaimman, ehdoilla tietysti. Ja niin lähdettiin lenkille aurinkoiselle rantakadulle.

Lopulta, monta hikilitraa kevyempänä, löysin itseni lenkin aloituspisteestä pohkeiden lihakset kosketusherkkinä. En tiennyt, että kuuden kilometrin maratoni auringonpaisteessa voi jollekin tarkoittaa pikku sunnuntailenkkiä. Ja ottakaa nyt huomioon, etten ole tänä vuonna vielä laisinkaan astunut lenkkipolulle. Kärsimykseni oli suunnaton.

Virallisen urheilulenkin päälle tehtiin vielä kevyt kävelylenkki, jonka päätteeksi Pedro pulahti uimaan hyytävään meriveteen.

Olin ostavinani tavallisen poikaystävän, mutta sainkin hullun ikiliikkujan.