Kävin eilen maalaamassa sen kirotun kissan sinne Pedron makuuhuoneen seinälle. Minun piti siis kopioida joku ihme kissajuliste seinälle sängyn päätyyn. Kuva oli melko selkeä, joten toteutus ei ollut kovin vaikea – vähän eri värejä taustalle, kissan siluetti siihen päälle. Toki työ vei aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta ei se nyt mitään sikstuksen kappelin maalaamista ollut.

Koska rakkaani oli päivällä kuullut päässeensä vaikeimmasta tentistään läpi, kellui hän pienessä hurmiotilassa parin oluen ja omien aivojensa tuottaman adrenaalitujauksen avustuksella.

Kun tein työtä käskettyä maalipurkkien ja sutien kanssa, kävi pienessä pyörteessä oleva rakkaani aina välillä ällistelemässä ja kummastelemassa, miten hienoa jälkeä osasinkaan tehdä! (Oluthönkäyssuudelmia) Ovella satunnaisesti vieraileva sisko oli samaa mieltä. Kun kissa oli vihdoin seinällä, otettiin siitä paljon valokuvia ja videoita, joiden kännykkäversioita on kuulemma esitelty tänään koulussa. Lopputulos kun oli suoran lainauksen mukaan perfecto.

Ja miten osasin loihtia tuon järkyttävän upean luomuksen (siis sen mustan kissan), kysyy rakkaani, joka ei joko kuuntele tai usko mitä hänelle sanotaan.

Eli mitä tuohon nyt vastaisi? Että onneksi 3 vuotta kuvataidelukiossa ei mennyt ihan hukkaan. Tai neljä vuotta muotoiluinstituutissa. Tai lapsuuden kesien kuvataideleirit...tai kaikki lukemattomat omakuvat joita on nyhrätty Helsingin yksiön lattialla viinilasi toisessa kourassa...siskon työpaikalle tehdyt merirosvojulisteet ja ikkunoihin maalatut MM-kiekkoilijat...kasvomaalauskeikat...

Rakkaalleni näytti olevan suurikin yllätys, että hei, toihan osaa.

Ne on ne geenit.