Jos nyt lyhyesti sit kertoisin.

Lautta lähti matkaan reilun tunnin myöhässä. Kun kelluttiin salmen yli Algecirasista Marokon puolelle, pamahti ukkosmyrsky päälle. Laiva tärisi ja loikki kovassa aallokossa, ja noin kolmasosa matkustajista antoi ylen. Henkilökunta jakeli oksupusseja minkä kerkesi, ja siivoajat luuttusivat lattialle läjähtäneitä vahinkoja taukoamatta. Itse voin hyvin koko matkan, kun nukuin penkillä poikittain naama vasten rakkaan mahaa pois ilmassa leijuvista vatsanesteiden tuoksuista.

Marokkolaisten rajatoiminta on muuten samaa luokkaa kuin venäläisten. Kaikki kestää ja kestää, ja pitää olla paljon leimoja passissa ja maahantulokortissa ennen maalle astumista, ja lähdettäessä tietysti maasta poistumiskortissa. Lisäksi kukaan ei opasta ketään – ei sanallisesti eikä viitoilla. Jos kysyy jotain, saa niin monta erilaista vastausta kun on vastauksen antajaakin.

Kun tulimme poispäin Marokosta, kesti tullissa jonotus ikuisuuden. Jonotuksen jälkeen selvisi, että lautta on myössä. Kuinka paljon? Sitä ei tiennyt kukaan. Miltä laiturilta on lähtö? Sitäkään ei tiennyt kukaan. Missään ei ollut aikatauluja tai opasteita, vaikka satamasta lähtee viideltä eri laiturilta lauttoja moneen eri suuntaan. Lopulta, parin tunnin odotuksen jälkeen, levoton ja suuri matkustajajoukko opastettiin ulos terminaalirakennuksesta tiiviin, ainakin kuusikaistaisen autojonon läpi sataman toiseen laitaan. Operaatiota johti marokkolaismies huutaen ohjeita arabiaksi. Hän näytti duuniinsa, elämäänsä ja ennen kaikkea kanssaihmisiin tympääntyneeltä, kun tyhmät turistit eivät selviytyneet tarpeeksi vikkelästi kiemurtelevien autojonojen välistä hänen peräänsä. Ja päälle sateli paljon vihaisia lausahduksia arabiaksi. Lopulta, kun kaikki lauttailijat oli saatu yhteen nippuun sataman toiseen laitaan, alkoi uusi odottelu. Kun lautta lopulta saapui, kesti sinne änkeytyminen kokonaisen tunnin lisää. Salmen ylitys lautalla kesti kokonaista kaksi tuntia, vaikka mainosesitteessä ilmoitetaan suurin kirjaimin ylitysajaksi 1h. Lopulta olimme Espanjan puolella noin kahdeksan aikaan illalla, kun alunperin piti olla takaisin jo kello 15.30. Onneksi Pedro oli sen verran selvillä naapurimaan kuvioista, että oli varannut paikat vasta kello 22.00 Málagaan lähtevään bussiin.

Lauttaa odottaessamme Marokon puolella eräs skotlantilaismies etsiskeli jotakuta, joka osaisi englantia. Anyone? No one? Minä ilmoittauduin avuksi. Miesparka oli lähtenyt päivämatkalle Marokkoon turistiryhmässä, mutta hän oli hukannut ryhmänsä jo ennen lautasta ulos astumista. Niinpä kovaonninen, kielitaidoton mies vietti päivän yksin Tangerin kaupungissa kierrellen. Oli hän sentään lounaan saanut ostettua. Satamassa, Espanjaan palatessa, hän oli varma, että lautta oli jo lähtenyt, koska eihän hän mitään ymmärtänyt – arabiasta tai espanjasta. Kun kerroin, että lautta vaan on rutkasti myöhässä, näytti mies ikionnelliselta. Vaikka niin hän oli kuulemma ajatellutkin, sillä tullessakin lautta oli ollut myöhässä. Ja näin ollen oli miehelle jäänyt maissaoloaikaa vain 2,5 tuntia – kun taas tullissa ja satamassa odottelu kesti nelinkertaisesti.

Nyt en jaksa muuta, eli huomenna sitten siitä, mitä tapahtui tuossa lähdön ja paluun välissä.