Ihan alkajaisiksi tunnustan tässä avoimesti kaikille, että EN ole politiikan asiantuntija.

No niin, nyt kun se tuli selväksi, ei yhdenkään (omasta mielestään) asiantuntijan tarvitse jättää kommentteja, kuten ”kirjoituksestasi huokuu asiantuntemattomuus” tai ”tämä on kai vain oma, kapeakatseinen mielipiteesi asiasta”. Ja vielä, ennen kuin alan purkautua, sanonpahan vielä, että olisi hyvä muidenkin rivikansalaisten vähän miettiä maailman asioita. Ei kannata pelätä sitä, ettei tiedä asiasta tarpeeksi, tai että joku on kuitenkin sinua ”viisaampi” (omasta mielestään, tietysti).

Asiaan.

Espanjassa pidettiin 20. marraskuuta parlamenttivaalit. Voittajaksi selviytyi, kukas muukaan, kuin Partido Popular -oikeistopuolueen (PP) Mariano Rajoy. Minulle alkaa olla jo melko sama kuka tätä maata hoitaa, kun vaihtoehtoja näyttää – Francon jälkeisellä ajalla – olleen aina kaksi: PP tai PSOE. Mutta se, miten tällainen poliittinen tilanne pysyy vuosikymmenestä toiseen, ärsyttää älynystyröitäni. Niinpä tutkin tässä vaalien alla hieman Espanjan vaalilakeja, ja nyt tulosten julkistettua alan ymmärtää, miksi niin monet Espanjan kansalaiset ovat turhautuneita äänestyssysteemiin ja haluavat muuttaa sitä.

Espanjassa on melko voimakas poliittinen aktivistiliike nimeltään 15-M (tosin poliitikkojen mielestä liike on vähäpätöinen). Yksi heidän päätavoitteistaan on alusta alkaen ollut puuttuminen vaalilain epäkohtiin. Heidät tunnettiin aluksi myös nimellä ”Democracia real ya” ja he vaativat maahan ”aitoa demokratiaa” ja korruption kitkemistä (korruptioskandaaleita löytyy rutkasti molemmilta pääpuolueilta).

Espanjan medioissa tästä liikkestä puhutaan melko vähän – tai jos siitä puhutaan, nostetaan esille sen fyysiset teot, kuten passiiviset mielenosoituksen kaupunkien keskusaukioilla, eikä heidän näkemyksiään poliittisista epäkohdista Espanjassa.

Mutta nyt itse vaaleihin.

Partido Popular, keulahahmonaan uusi pääministeri Mariano Rajoy, voitti vaalit. 44 prosentin äänisaalis toi heille 186 paikkaa – siis 53 prosenttia – parlamentin 350 paikasta. Puolueella on nyt ehdoton enemmistö.

Tästä tuloksesta voisi päätellä, että PP:llä on vankka kannatus laman kourissa pyristelevässä Espanjassa tällä hetkellä. Ja tätä uutista myös tiedotusvälineet tykkäävät kuuluttaa.

Mutta onko Espanja todella näin yhtenäinen?

Jos vaalin tuloksia tarkastellaan muillakin mittareilla kuin parlamenttipaikkojen lukumäärällä, näyttäytyy Espanjan yhtenäisyys toisessa valossa:

- Partido Popular sai näissä vaaleissa 458 642 ääntä vähemmän kuin kaksi edellistä kautta hallinnut sosialistipuolue PSOE vuoden 2008 parlamenttivaaleissa.

- Äänestysuurnilla hylättyjä äänestyslippuja, votos nulos, rekisteröitiin 317 886 (vuonna 2008 niitä rekisteröitiin 165 576). Tyhjiä äänestyslippuja, voto en blanco, rekisteröitiin 333 095. Lisäksi puolue nimeltään Escaños en Blanco, jonka tavoite oli saada äänestäjät äänestämään tyhjää (eli itseään), sai 97 706 ääntä. 28,31 prosenttia jätti äänestämättä.

Hylättyjen äänten antajien sekä tyhjää äänestäneiden määrät olivat näissä vaaleissa korkeita verrattuna moniin muihin vuosiin. Sattumaako? Tällainen hiljainen vastarinta kertonee kansalaisten tyytymättömyydestä kaksipuoluemaan johtaviin poliitikkoihin.

Tosin hylätyillä ja tyhjillä äänillä ei konkreettisesti saavuteta mitään. Kansalaiset haluaisivat poliitikkojen kuitenkin heräävän tunnustamaan, ettei maan moninaista kansaa voi edustaa pieni poliittinen eliitti. Halutaan muutosta.

Miksi tilanne on sitten tämä? Miksei ihmiset äänestä toisin? Mikseivät he aloita muutosta äänestämällä jotain toista puoluetta?

Monen mielestä ongelma löytyy maan vaalilaista, joka säädettiin vuonna 1978. Maa otti tuolloin demokratian ensiaskeleita. Haluttiin yhtenäinen, vahva hallitus. Ja nykyinen vaalilaki helpottaakin tuollaisen hallituksen syntyä, sillä se suosii vahvoja puolueita ja auttaa niitä tulemaan yhä vahvemmiksi.

Monen mielestä vika on tavassa, jolla äänet lasketaan. Se tehdään niin sanotun D’Hondtin menetelmällä. Jokainen voi käydä wikipediasta ja muista lähteistä lukemassa miten laskentamalli toimii – niin tein minäkin.

Sitten huomasin, että Suomessakin käytetään tätä laskentamallia. Ja Suomessahan maata johtaa milloin sateenkaarihallitus, milloin mikäkin värisuora, joten se ei mielestäni voi olla selitys maan kaksijakoisuuteen ja vähiin, konkreettisiin vaihtoehtoihin äänestysuurnilla.

Niinpä rupesin vertailemaan keskenään Suomen ja Espanjan äänestysmalleja.

En nyt meinaa väittää, että Suomen malli olisi paras mahdollinen, mutta uutta asiaa on helpompi ymmärtää tuttuun vertaamalla. Tehdään vertaus mahdollisimman yksinkertaisesti.

Espanja – Suljetut listavaalit: Äänestät vain pääministeriä ja hänen puoluettaan. Saavutetut paikat jaetaan puolueen sisällä, siihen ei vaikuta kansan tahto.
Suomi – Avoimet listavaalit: Äänestät puoluetta antamalla äänesi jollekin tietylle ehdokkaalle. Saavutetut paikat jaetaan vaalipiirien mukaan niin, että joka vaalipiiristä eduskuntaan pääsevät korkeimman äänisaaliin saajat.

Espanja – D’Hondtin syysteemi: Äänet jaetaan tämän laskukaavan mukaan, mutta päästäkseen osalliseksi jakoon, on puolueen omassa vaalipiirissä saatava vähintään 3 prosenttia äänistä.
Suomi – D’Hondtin syysteemi: Äänet jaetaan tämän laskukaavan mukaan, mutta jaolle päästäkseen ei tarvitse ylittää mitään prosenttuaalista kynnystä.

Espanja – Vaalipiirit: Espanjassa on 52 vaalipiiriä. Mitä enemmän vaalipiirejä, sitä enemmän D’Hondtin laskutapa ”vääristää” totuutta suosien suuria puolueita. Kustakin vaalipiiristä jaetaan puolueelle korvamerkattuja kongressipaikkoja vaalipiirin asukaslukuun suhteutettuna.
Suomi – Vaalipiirit: Suomessa on 15 vaalipiiriä. Kustakin vaalipiiristä jaetaan eduskuntapaikkoja vaalipiirin asukaslukuun suhteutettuna.

Näiden pääpiirteisten erojen lisäksi media avittaa suuria puolueita, enkä ymmärrä kyllä alkuunkaan miksi.

Esimerkiksi virallisessa pääministerien vaalipaneelissa oli tänä vuonna vain kahden pääpuolueen edustajat nenät vastakkain. Paneelia johti toimittaja. Paneelissa puhevuoroa ei annettu yleisölle, eikä yllättäviä kysymyksiä siis esitetty. Myöskin kaikkien muiden puolueiden edustajat jätettiin debatista ulkopuolelle.

Kun näin tehdään, on äänestäjänkin paljon hankalampi saada tietoa muista kuin kahdesta pääpuoluesta. On kuitenkin puolueita, jotka saavat – kaikki huomioon ottaen – ihan mukavasti ääniä ympäri Espanjaa. Mitä tapahtuisi, jos media antaisi enemmän huomiota myös näiden puolueiden pääministeriehdokkaille?

No, se kysymys jäänee ratkaisematta. Tuskinpa muutos ihan heti tulee, vaikka monet nykypolitiikkaan kyllästyneet, tyhjää äänestäneet toisin toivovat. Mutta kun tämän vuodatuksen nyt olen suoltanut tänne blogiin, niin kylläpä helpotti!! Vaikka en Espanjan parlamenttivaaleissa saakaan äänestää, on silti mukava olla keskustelussa mukana!

Ensi bloggauksessa jotain kevyempää! Hyvää viikonloppua!