Jalkapallo jakaa Espanjan kahtia kuin veitsellä leikaten – ollaan joko Barcan tai Madridin kannattajia. Sama tiukka kahtiajako näkyy politiikassa – ollaan joko sosialisteja (PSOE) tai opposition oikeistolaisia (PP). Muita Espanjan kymmeniä ja kymmeniä puolueita ei viitsitä ottaa päivän politiikkaan mukaan edes nimellisesti.

Nyt, jos koskaan, ovat espanjalaiset asettuneet tiukasti vastakkain poliittisen pelikentän päätyihin. Omaa kenttäpuoliskoa puolustetaan kynsin ja hampain vastapuolen julkisuudessa esittämiltä kommenteilta, ja samalla taidokkaat hyökkääjät yrittävät takoa poliittisia maaleja vastustajan verkkoon.

Media on innolla mukana urheilujuhlassa. Isoja lehtiotsikoita ja television keskusteluohjelmaminuutteja luovutetaan mehukkaalle taistelutantereelle. Peli on kovaa, eikä tuomareita ole.

Olen keltanokkana Espanjassa hakenut tietoa maan (erittäin mielenkiintoisesta) historiasta, ja lähihistoria – Francon diktatuurin aika – on osoittautunut kaikkein kuumimmaksi perunaksi. Kun minua ulkomaalaisena tulokkaana kiehtoo diktatuurivallan läheisyys – se loppui vasta 35 vuotta sitten – ja haluaisin tietää siitä lisää, huomaan aiheen olevan räjähdyksen arka, jopa kiusallinen, vielä vuoden 2010 nyky-Espanjassa.

Jos menemme nyt hetkeksi ne 35 vuotta taaksepäin vuoteen 1975, pääsemme kenraali Francon kuolinvuoteelle. Yli 20 vuotta kestänyt diktatuuri, pelon ja hirmuvallan näytelmä, tuli luonnolliseen päätökseenä kun Franco kuoli rauhassa omassa vuoteessaan.

Muutamien taidokkaiden poliittisten siirtojen päätteeksi, joiden tirehtöinnissä nykyinen kuningas Juan Carlos näytteli suurta roolia, Espanja teki huikean takinkääntötempun, ja maassa alkoi niin sanottu demokratian aika. Samalla Francon aikaiset arkistot laitettiin tiukasti lukkojen taakse ja avain heitettiin pois. Sinetiksi kirjoitettiin vielä niin kutsuttu "Unohduksen laki", joka estää vielä nykyäänkin diktatuurin aikaisten asioiden kaivelemisen. Kertaheitolla ikään kuin päätettiin, että Francon aikana tehtyjä poliittisia rikoksia ei koskaan tapahtunutkaan.

Kaikki espanjalaiset kuitenkin tietävät, että monista perheistä haihtui teille tietämättömille veljiä ja siskoja, isiä ja äitejä. Joissain kylissä osataan jopa osoittaa sormella kohtia, joissa edesmenneitä perheenjäseniä makaa. Rikolliset, Francon kätyrit, ovat osittain vielä elossa, tuolla jossain muun kansan seassa, mutta heidän suojanaan on juuri tuo Unohduksen laki.

Mutta kun kukaan ei tutki, ketään ei syytetä.

Kunnes näyttämölle saapuu espanjalaistuomari Baltasar Garzón – kaikkien diktatuurin aikana Francon Falange-puolueen käsiin perheenjäsenensä menettäneiden sankari. Politiikan musta hevonen.

Garzón, nyky-Espanjan kansallissankari ja (oikeisto)poliitikkojen päänvaiva, on rohkeasti tunkenut nenänsä joka paikkaan – mukaanlukien sinne, minne se ei monien mukaan kuuluisi. Garzón on puolustanut Pinochetin vallan alla eläneiden argentiinalaisten oikeuksia, taistellut G. W. Bushin hallintoa vastaan, ja hiljattain hän otti uudelleenkäsittelyyn jo kerran oikeusprosessin läpikäyneen (joskaan ei kovin puolueettoman sellaisen) oikeistopuolue PP:n korkea-arvoisia poliitikkoja koskeneen korruptiovyyhdin. Ja nyt, ikään kuin viimeisenä niittinä oikeistolle, tuomari yrittää kaivaa diktatuurin aikaisia luurankoja kaapeista.

Monen mutkan, käänteen, kiemuran ja taktikoinnin jälkeen ollaan siinä pisteessä, että tuomari Garzónia odottaa viralta pano, häntä syytetään muun muassa virka-aseman väärinkäytöstä, ja nyt hän odottaa useampaakin oikeuskäsittelyä.

Ja mikä olikaan Garzónin rikos?

Ainakin tuomaria voi syyttää oikeiston silmille hyppimisestä. Oikeisto syyttää liian tarkkasilmäistä Garzónia siitä, että se kaivelee jo kertaalleen käsiteltyjä asioita uudelleen päivänvaloon ilman valtuuksia. Sekä korruptiovyyhti "Tapaus Gürtel" että "Unohduksen lailla" kuitatut menneiden vuosien rikokset kun on heidän mielestään jo käsitelty loppuun. Piste.

Saattaa olla, että tuomari on hieman venytellyt valtuuksiensa rajoja, mutta maan kansa tuntee suurta kunnioitusta tätä Espanjan ainutta politiikan kivien kääntelyyn ryhtynyttä miestä kohtaan. Madridissa osoitetaan mieltä tuomarin puolesta, vanhoja haavoja avautuu.

Minun korvaani oikeiston kaikkein surkuhupaisin argumentti tuomaria vastaan on väittää, että Garzón ja kaikki häntä tukevat tahot romuttavat Espanjan demokratiaa. Oikeiston logiikalla demokratia on sitä, että puolustetaan vuonna 1977 allekirjoitettua Unohduksen lakia mieluumin kuin teiden varsiin ja metsiin haudattujen diktatuurin uhrien etsimistä (joita on arviolta kateissa vielä reilusti yli sata tuhatta...) ja heidän omaisille haudattaviksi palauttamista vielä kun se on mahdollista.

Vastakkaisella kenttäpuoliskolla oikeistoa haukutaan fasisteiksi, ja hurjimmat näkemäni lehtikirjoitukset povaavat "kesän muodiksi" francolaisuuden uudelleennousua.

Ja peli jatkuu...