Jos perjantaina jouduinkin kärsimään paperiroskista ja vaahdosta tehdystä lumesta, koin viikonlopun aikana myös oikean lumisateen. Opetin Pedroa myös tekemään lumiukon sunnuntaina, mutta sitä ennen kerron lauantaista.

Lähdimme aamulla ajamaan kohti Antequeran kylää, Málagasta noin 50 km pohjoiseen. Aioimme patikoimaan Torcalin luonnonpuistoon, josta Pedro on jo monet kerrat hehkuttanut. Patikointireittien alkuun pääsee ajamalla auton vuoren laella sijaitsevalle parkkipaikalle – jo matkalla näkymät ovat päätähuimaavat.

Perillä, 1300 metrin korkeudessa, meitä odotti ainutlaatuiset kalliorakennelmat, jotka 200 miljoonan vuoden kuluessa ovat muotoutuneet sellaiseksi kuin ne nyt ovat. (Ensin oli meri, jonka pohjassa möyrivät kotilot kerrostivat maan vuosirenkaiden tapaan. Sitten vesi lakeutui ja tuli eroosio, joka miljoonien vuosien saatossa kulutti kalliot toinen toistensa päällä makaaviksi kivilaatoiksi. Noin niin kuin pähkinänkuoressa.) Valitsimme kahdesta patikkareitistä pidemmän, sillä sekin oli vain kolme kilometrä. Patikointi otti kuitenkin aikansa, sillä jalat piti sovitella välillä kovinkin kivikkoiselle polulle huolellisesti.

Matkan alkuvaiheessa näkyi monta muutakin reippailijaa, mutta kun lyhyen ja pitkän reitin tiet erkanivat, saimme kävellä hiljaisuudessa ja rauhassa. Huonoista sääennusteista huolimatta ilma oli enimmäkseen aurinkoinen. Muutaman sadepilven osuessa kohdalle sade leijui maahan lumena – sen verran korkealla ja kylmässä olimme. Tämän huomatessaan Pedro pomppi pitkin metsää kuin riivattu – oikean lumen näkemisen riemu oli niin suuri. Maa oli kuitenkin lämmin, eikä lumi pysynyt siinä sekunnin vertaa.

Reilun tunnin patikoimisen jälkeen päätimme levätä hetken. Kun painoin pääni Pedron kainaloon kallion selälle ja loin silmäni meitä ympäröiville kallioille, huomasin yhden vuorikauriin tuijottavan takaisin. Yritin hiljaa hivuttaa taskusta kameran, mutta lopulta sain kuvaan vain kauriin poispäin liikkuvan takapuolen. Kun siinä ihmeteltiin villin vuorikauriin ja kahden kaupunkilaisen kohtaamista, liiti yli valtava korppikotka. Sen siipiväli näytti olevan monta metriä, näin tottumattoman luontoihmisen silmin ainakin. Pian ohi liiti toinenkin korppikotka, samaan suuntaan kuin edellinen, ja myöhemmin näimme vielä toisen vuorikauriin.

Hienoista luontohavainnoistamme juopuneina saavuimme takaisin lähtöpisteeseen, jossa kyselimme pienestä matkamuistomyymälästä näkemiemme eläinten nimet. (Luulimme nähneemme vain tosi ison kotkan.) Myymälän pitäjä kertoi, että vuorikauriin näkemisessä meillä oli paljon onnea, patikoijat eivät niitä yleensä kuulemma näe (enkä yhtään ihmettele, sillä sen verran melua lähtee espanjalaisista metsäpolullakin).

Lopun päivää kävelimme Antequeran kylässä, vaikka suomalaisena sanoisin kylää kaupungiksi (as.luku 44 000). Suosittelen sekä kylää että luonnonpuistoa kaikille lähiseudulla liikkuville!



Huomenna sitten siitä lumiukosta.