Nyt on jo niin myöhä, että meinaan lähteä töistä pois. On vilu, nälkä ja väsyttää. Mutta jos jokin asia lämmittää mieltä niin se, että lähetti toi tänään paketin, josta löytyi Mamma Mia -DVD-leffa (kiitos lahjan antajalle)! Se olkoon tämän illan ohjelma ja piristys.

Äiti ja isikin ovat taas takaisin Suomessa. Saavat siellä nyt loman jälkeen levätä, ovat varmasti levon tarpeessa – sen verran rankka viime viikonloppu oli. Lauantaina olimme koko päivän Málagassa Pedron hämärällä barriolla. Kävimme markkinoilla ja söimme paikallisia herkkuja (churroja muun muassa) niin, että oli napa ratketa. Illan vanhempani lepäsivät kotona, kun taas minä ja Pedro olimme omilla teillämme.

Sunnuntai-aamuna menimme koko joukko tutustumaan Pedron kotikylään Pizarraan. Ensin teimme jännittävän matkan kylän pyhimyksen luo vuoren huipulle, ja sekös heikkohermoista ja korkeita paikkoja kammoavaa äitiäni hirvitti. Mutta ehjänä päästiin perille (vaikka minä ajoin), ja vuorilta avautuvat näkymät kaiketi hyvittivät matkan kärsimykset. Kun pääsimme vuorelta alas, ajoimme toisen pyhimyksen kotiin – mitäpä muita nähtävyyksiä sitä pienessä espanjalaiskylässä olisikaan.

Kun kello näytti lounasaikaa, ajoimme Pedron isän viikonloppukotiin. Siellä pussailtiin ja halailtiin suomalaiset vanhempani tervetulleiksi, ja pöytään laitettiin kymmentä sorttia ruokaa niin, että jo ennen viimeistä lihapataa teki mieli luovuttaa. Lopuksi oli vielä kolmea eri jälkiruokaa. Ihan varmuuden välttämiseksi.

Lounaan jälkeen, siis suomalaisten illallisaikaan, meni äitini päiväunille, muut naiset keittiöhommiin, ja minä ja herraväki dominopalikoita pelaamaan. Mummo sai nuokkua sohvalla. Taustalla pauhasi koko aika tärkeä tennisottelu, vasta illemmalla siirryttiin jalkapalloon.

Pimeän laskeuduttua ajoimme Pedron isän toiseen taloon, joka toimii kotina arkipäivinä. Koti ja leivän tuova kyläkauppa sijoitsevat pienessä kylässä, joka keikkuu Gibralgalia-vuoren laella. Siellä vanhemmilleni pidettiin pieni esittelykierros kylän olemattomista nähtävyyksistä, ja sitten katseltiin läpi suvun valokuvat. Vaikka yhteistä kieltä ei vanhemmillani ja Pedron isällä olekaan, ei kommunikointi tuottanut suuriakaan vaikeuksia. Vierailun päätteeksi tarjolla oli vielä kunnon illallinen, jolle voileivät vatsassa nukkumaan tottuneet vanhempani pyörittelivät silmiään. Illallinen ei siis ollutkaan suomalaiseen tapaan kahvia ja reissumiestä, vaan pöytään kannettiin kahta eri lihaa, paistettuja rapuja, itse tehtyjä ranskanperunoita, ja lopuksi syötiin vielä jälkiruoka.

Ennen hyvästelysuukkoja ja halauksia Pedron isä halusi sanoa vanhemmilleni, että voivat olla varmoja, että heidän tyttärestään pidetään hänen perheessään huolta. Jos ei muuta, niin vakuuttivatpa vanhempani siitä, etten ainakaan nälkään pääse nääntymään.

Kiitos kun kävitte kylässä!