Lähtö Istanbuliin alkoi niinkin hyvin edellytyksin, että olin ilman pätevää opaskirjaa ja karttaa sekä vailla paikallista valuuttaa, Turkin liiraa, kuten aiemmin jo kirjoitin. Lisäksi juuri ennen bussille lähtöä luin varmuudeksi netistä matkailijoiden viisumivaatimuksista ja sain yllätyksekseni selville, että kaikista maailman maista juuri Pohjoismaat muutaman muun maan joukossa tarvitsevat Turkkiin viisumin.

Omaa tyhmyyttäni olin olettanut, ettei EU-maiden kansalaiset tarvitse mitään asiakirjoja passin lisäksi – halusihan Turkki liittyä EU:hun.

Noustessani määräaikaan bussiin halusin varmistaa tiedon, jonka äidin bulgarialaiselta ystävältä olin illalla puhelimitse saanut. Hän oli nimittäin varma, että Turkin rajalla voin anoa viisumini. Kääntyessäni bussiemännän puoleen sain ainoaksi vastaukseksi tiedusteluihini ”no english”, joten nousin huterin mielin bussiin ja toivoin parasta.

Täysi bussi nytkähti liikkeelle. Kiisimme yön pimeydessä Bulgarian tyhjiä ja kuoppaisia teitä etelään bussiemännän tarjoillessa teetä hyppivän bussin hytissä.

Jo puolessatoista tunnissa olimme rajalla. Bulgarian rajalla passeja vain vilkaistiin. Matkan jatkuessa Turkin raja-asemaa kohden nousi pulssini korkealle. Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa minua ei päästetä läpi ja palaan samaa tietä takaisin Burgasiin. Kun annoin passini vuorollani tullin virkamiehelle, hän vain totesi, että Nokiahan taitaa olla kaupunki Suomessa. Myönsin, että Nokia tosiaan on pieni kaupunki Länsi-Suomessa, virkailija löi leiman passiin ja ojensi sen takaisin. Niin pääsin turvallisesti Turkin puolelle.

Myöhemmin luin netistä (paremmin asiaan perehtyen), että Suomen kansalainen tarvitsee Turkkiin viisumin vain, jos matka kestää yli kolme kuukautta. Panikoin siis lopulta aivan turhaan.