Jos seinänaapurit eivät vielä eiliseen iltaan mennessä olleet keksineet kansalaisuuttani, tein sen heille nyt kerta kaikkisen selväksi. Kotiuduttuani töistä laitoin tapani mukaan lattariradion päälle, mutta mitä!?! Jotain oli pielessä, sillä takapuoleni ei lähtenytkään automaattisesti vatkaamaan lännestä itään ja lattian ja takaseinän kautta takaisin keskelle. Kädet roiukkivat velttoina sivuilla eiká edes polvet koukistuneet.

Suljin radion. Kávelin parvekkeelle pianon ääreen. Kuin manaajan riivattu hämähäkkikävelijätyttö tai outoja höpisevät kielilläpuhujat, sain sormiini kouristuksenomaisen pakkoliikkeen ilman mitään omaa älyllistä panosta. Pian huomasin soittavani ja laulavani Jukka Kuoppamäen Sinistä ja valkoista roudanriipimän sydämen paatoksella. Seuraavaksi oli vuorossa Täällä pohjantähden alla. Ja mitähän vielä! En uskalla mennä enää pianoni ääreen - ties mitä suustani päästelen. Pian varmaan tilaan koko toivelaulukirjasarjan F-musiikin postimyynnistä.

Ruumiini valtauksesta (paholainen? jumala?) pelästyneenä heitin lenkkivaatteet päálle ja lähdin rantaan. Sen verran oli adrenaliinia veressä, että jaksoin ensimmäistä kertaa juosta tavoitteekseni asettaman niemenkärjen päähän asti ja melkein jopa takaisin kotiin. Ilma oli tyyni mutta aallot hakkasivat vaahtoisina rantahiekkaan. Ilmassa oli suolan vahva tuoksu, ja unohdin kaiken maailman suomi-hömpötykset sen sileän tien.