Olipa viikonloppu. Satoi taukoamatta alusta loppuun.

Vietin melkein koko viikonlopun sisätiloissa Pedron kanssa. Tehtiin pizzaa ja katseltiin leffoja, formuloita ja jalkapalloa ja luettiin kirjoja (Pedro luki kokeisiin, minä huvikseni). Ainut poikkeus sisätiloissa pyjama ja villasukat päällä tylsistymiseen oli lauantai-iltapäivä, jolloin päätin kaatosateesta huolimatta käydä Ikeassa (mm. tulevaa kylpyhuoneremonttia silmälläpitäen).

Autottomana julkisen liikenteen kannattajana menin Ikeaan bussilla. Lähin pysäkki on Málagan lentokentälle vievän motarin varrella noin 300 metrin päässä Ikean ovista. Kun pääsin suunnilleen kuivana kyseiselle pysäkille, loppui matkan helppo osuus siihen. En tiedä mitä Málagan kaupunki (tai kuka ikinä noita pysäkkejä pystyttääkään) on ajatellut, kun kyseiseltä pysäkiltä ei lähde minkäänlaista kävelytietä mihinkään suuntaan. Pysäkki on kyllä selvästi tarkoitettu Ikean asiakkaille, mutta pysäkin edestä/takaa/vierestä tai mistään muualtakaan ei pääse mihinkään. Paitsi jos haluaa kurata kenkänsä tai hypätä autojen alle.

Valitsin kenkien kuraamisen. Hyppäsin pysäkiltä reilun puolen metrin pudotuksen "alas" vetiselle joutomaalle, josta kävelin Ikean parkkipaikalle vievälle tielle. Tielle oli kumma kyllä osattu laittaa suojatie ihan oikeaan kohtaan – ilmeisesti juuri niille hulluille, jotka kaikesta huolimatta tulevat Ikeaan bussilla. Vaikkei heille kävelytietä olekaan bussipysäkin ja kalustetalon välillä, niin ainakin ovat viitsineet piirtää suojatien kuramaastosta autotien yli asfalttiselle parkkipaikalle.

Tein Ikeassa pari ostosta, jotka jaksaisin kantaa kotiin omin voimin. Ostin viinipullotelineen, jotain joulukoristeita ja kolme glögipulloa (nythän saa jo glögeillä. On niin kylmäkin.) Maksoin ostokset, pakkasin ne Ikean isoon paperikassiin ja lähdin etsimään pysäkkiä kotiin päin.

Kun olin rämpinyt, nyt jo kovemmassa sateessa, takaisin moottoritien laitaan, näin toiseen suuntaan eli kotiin päin vievän pysäkin tasan vastakkaisella puolella moottoritietä. Se mitä en kovasta tirkistelystä huolimatta löytänyt, oli yli- tai alikulkuväylä motarin toiselle puolelle. No siinäpä pähkinä. Pysäkki on, mutta tietä sinne ei ole. Mietin hetken, että juoksisin moottoritien yli kantamukset kainalossa autoja väistellen. Mutta sekin oli mahdotonta kovan liikenteen ja kaistojen keskellä olevan korkean verkkoaidan ansiosta. Tihrustelin sateenvarjon alta yhä kauemmas ja kauemmas oikealle ja vasemmalle. Jostainhan täällä on päästävä yli.

Sitten näin vajaan puolen kilometrin päässä häämöttävän ylikulkusillan, jonka toivoin olevan käytössä. Aloin kävellä sillalle päin moottoritien viertä pitkin vetisessä hiekkavellissä – eihän siellä ollut tietenkään kevyen liikenteen väylää. Kun olin kävellyt noin 100 metriä, näytti sateessa vettynyt paperipussi hajoamisen merkkejä. Ensin meni pohja, sitten pussin seinät. Yritin noukkia kouraani maahan putoilevia tavaroita samalla kun pidin olan ja pään välissä sateenvarjon kahvaa. Kävelin koko matkan kurassa sillalle ja sen yli toiselle puolelle ostokset sylissä irtonaisina ja sateenvarjo kiilattuna olalle niin, että koko yläkropan lihaksisto jo tärisi kun pääsin moottoritien toiselle puolelle. Onnekseni heti sillan toisella puolella oli bussipysäkki, ja oma bussini oli tulossa juuri samaan aikaan. Heilautin vaivalloisesti sateenvarjoa ja jalkoja bussille pysähtymisen merkiksi, mutta bussi körötti iloisesti ohi.

Jahas. Vai ei tämä pysäkki oli käytössä. Ok. Selvä. En itke.

Jo henkisesti nujerrettuna aloin kiltisti kävellä moottoritien laitaa pitkin, kurassa, aikaisemmin näkemälleni pysäkille. Sadattelin ääneen lihasten nykiessä armoa kantamusten alla ja nilkkojen kylmetessä kuravellissä kun autot porhaltivat ohitseni tuhatta ja sataa. Kun vihdoin pääsin pysäkille, ladoin kaikki tavarat pysäkin penkille ja aloin sullomaan niitä taskuihin ja käsilaukkuun. Sitten odottelin bussia, joka tuli vasta puolin tunnin kuluttua.

Tästä lähtien pysyn sadepäivinä kotona. Poikkeuksetta.

Loppulausahdus: Onpa kumma, kun malagalaisista vain 1 prosentti käyttää julkista liikennettä jokapäiväiseen liikkumiseen. Se onkin tehty niin helpoksi.