Kiirettä pitää Aurinkorannikolla, joten en ole ehtinyt kirjoittaa viime viikonlopun patikkareissusta. Mutta tässä se siis tulee.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut vaikkakin "vähän rankka", noin niinkuin kauniisti ilmaistuna. Ideana oli lähteä Espanjan mantereen korkeimman vuoren valloitukseen lauantaina heti kukonlaulun aikaan. Edellisenä iltana hioimme pienessä maaseutukuppilassa vielä reittivalintoja ja tutkailimme säätiedotuksia – ennusteissa varoitettiin sateista (alhaalla vettä, ylhäällä lunta) ja jopa 70 km/h puhaltavavasta tuulesta.

Valitsimme reitin, joka alkaa Espanjan korkeimmasta kylästä, 900 asukkaan Trevélezistä. Sieltä lähdimme kipuamaan ylämäkeen, ja paikoittain nousu oli hyvinkin jyrkkää. Selässä painoi 7-8 kilon rinkka, jossa oli makuupussi, makuualusta, lisävaatetusta ja ruokaa kahdeksi päiväksi.

Painelin meidän seitsemän hengen porukan etupäässä (saan stressioireita jos olen joukon hännillä). Ensimmäisen kahden tunnin nousun jälkeen pysähdyimme lepäämään ja syömään ja samalla odottelemaan hitaimpia – jokainen paineli omaa tahtiaan. Olin pakannut mukaan Mercadonan kilohintaan myytäviä pullia ja piirakoita, suklaata, sämpylöitä ja juustoa poiketen kerrankin hiilihydraatittomasta dieetistäni. Jo ensimmäisellä etapilla yksi seurueen pojista päätti lopettaa matkan teon ja palata takaisin kylään, sen verran kunnon päälle reitti kuulemma otti.

Patikointi ylämäkeen jatkui lehmien laidunmaiden, metsien ja niittyjen poikki. Nousun aikana vihertävä ruohikko vaihtui ensin ruskaksi, sitten karummaksi tuuliseksi tuiverrukseksi. Maasto oli sitä kivikkoisempaa ja niukkakasvuisempaa mitä ylemmäs mentiin. Näkymät alas ja ympäröiviin laaksoihin ja kaukaisempiin vuoriin olivat huikeat. Matkan varrella näkyin monta puroa ja pari vesiputoustakin.

Reilun viiden tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme suuren kivikon juureen. Kivikon yli kapuamisessa auttoi patikointisauva, Carrefourista ostetut uudet ja tukevat patikointikengät ja salilla Juan Manuelin huomassa treenatut jalkalihakset. Kun pääsimme kivikon yläpäähän, olimme saapuneet ensimmäiselle suurelle etapille, Hondera-laguunille.

Laguunin luona tuuli oli jo niin kovaa ja ilma sen verran viileää, että rinkasta piti kaivaa pipo, hanskat ja lisäpaita. Pidimme pienen evästauon ja neuvottelimme, jatkaako kipuamista huipulle asti vai kääntyäkö takaisin. Huipulle oli vielä vajaan kahden tunnin nousu ja pilvet näyttivät uhkaavilta. Tavoitteena oli päästä ensin huipulle, laskeutua sieltä vuoren toiselle puolelle tunti kaikille avoimeen erämajaan ja jatkaa siitä vielä kaksi tuntia alamäkeen toiseen erämajaan, josta olimme varanneet kaikille nukkumapaikan. Sunnuntaina olisimme patikoineet takaisin sivistyksen pariin Capileiran kylään.

Toinen vaihtoehto olisi ollut palata samaa reittiä takaisin (mikä antikliimaksi!).

Kaikki olivat innokkaita näkemään Espanjan mantereen korkeimman huipun, joten tulkitsimme säätilannetta optimistisesti (eihän vielä edes satanut...) ja jatkoimme nousua. Pipo tiukasti korvilla jatkoimme nousua jyrkkää kivikkoa pitkin, jossa kasvillisuus oli lähes nollassa. Lämpötilan laskun tunsi vaatteiden läpi luissa ja tuuli puri posket punaisiksi.

Jatkoimme nousua.

Puolen tunnin nousun jälkeen alkoi taivaalta tippua rakeita – tuulen mukana vaakatasossa piiskaten neuloja naamaan.

Jatkoimme nousua.

Sumu tiheni ympärillä ja kylmyys tunki vaatteiden läpi yhä selvemmin. Tuuli jatkoi tasapainon horjuttamista ja rakeet vaihtuivat pikkuhiljaa lumeksi.

Jatkoimme nousua.

Pian en nähnyt edessäni ja takanani patikoivista muuta kuin hämyisät varjot sumun läpi. Siristelin silmiä tuulta ja lunta vasten, mutta paras vaihtoehto oli jatkaa matkaa kasvot omia varpaita kohden, päälaki tuulta halkoen. Vaatteet alkoivat kastua läpi ja sormikkaat olivat jo litimärät. Kovassa käytössä olevat mäennousulihakset pitivät kuitenkin kropan lämpimänä.

Reilun tunnin tuulessa, lumisateessa, rakeissa, sateessa, kylmässä ja sumussa ylämäkeen tarpomisen jälkeen aloin jo kysellä retken päätirehtööriltä Nacholta, että kauanko tässä vielä menee. Olosuhteet alkoivat olla jo sen verran huonot, että kännykän kuuluvuusalueen ulkopuolella, uupuneina, vilussa, kaukana KAIKESTA, alkoivat olla vitsit vähissä. Ajattelin kerran äitiä, kerran kuolemaa, pari kertaa vuorille eksyneistä patikoijista kertovia uutisia ja Espanjan punaista ristiä. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja jatkoin kapuamista. Askel, askel, askel, askel.

Kun olin menettänyt jo kaiken toivon, no, kaikkeen, saavuimme huipulle! Minä ensimmäisenä, sitten Nacho! Huipulla olo oli kuin juuri helistetyssä lumisadepallossa – joka puolella oli tuulta ristiin rastiin, lunta ja räntää tuli vaakatasossa, olin jäässä, väsynyt ja ilman suojaa. Odottelimme Nachon kanssa hetken muita, mutta ketään ei kuulunut.

Ei ketään. Missään. Pelkää tuulta, lunta ja kylmää.

Haimme suojaa ison kiven takaa ja aloin hieman hermostua. Paniikki kiristi kurkkua. Missä koti? Miten tästä eteenpäin? Kuollaanko me tänne? Löydetäänkö me tässä säässä enää reittimerkkejä (joita oli aivan liian harvassa muutenkin). Lisäksi vuoren toisella puolella tuuli oli vieläkin voimakkaampaa, ja sitä puolta tässä nyt pitäisi sitten kavuta alas! Ei onnistu! Eihän täällä näy edes reittimerkkejä! Tai ketään! Ja on kylmä, väsy, kaukana kaikesta, ilman suojaa, ilman kuuluvuutta... Siis mehän jäädytään tänne elävältä!!!!

Nacho huomasi paniikkini ja alkoi rauhoitella. Etsitään ne reittimerkit. Enää tunti lähimpään erämajaan. Kyllä nyt tunnin aina jaksaa. Etsitään vaan ne reittimerkit.

Ja Nacho lähti etsimään merkkejä. Niitä ei löytynyt. Huonon näkyvyyden takia hän melkein kadotti myös kiven, jonka takana olin suojassa.

Katsoimme toisiamme syvälle silmiin, molempien silmät kiilsivät paniikista.

Ainut järkevä vaihtoehto oli kääntyä takaisin (minkä oletimme muun seurueen tehneen jo aikoja sitten). Hartiat painuivat piirin verran kyyryyn matkan pituutta ajatellessa.

Etsimme viimeisen reittimerkin (joka ei sekään löytynyt ihan helposti) ja aloimme juosta alas. Juoksimme taukoamatta vaatteiden ollessa jo ihoon asti märät. Tuuli, lumi, räntä, sumu ja mitkä lie muut luonnonvoimat kulkua hankaloittaen. Juoksimme, juoksimme ja juoksimme. Juoksimme taukoamatta laguunille asti. Laguunin korkeuksissa lumi ja räntä muuttui vedeksi ja huuhteli meidät läpikotaisin yhä uudelleen ja uudelleen.

Jatkoimme juoksua alas. Pysähtyä ei voinut, tai muuten iskisi voimattomuus. Juoksimme kivikoiden, mäntymetsien, jokien, laitumien läpi. Puhelin taskussa alkoi soida, mutta en voinut sitä kaivaa, jottei hyvä juoksurytmi keskeytyisi.

Kun olimme juosset alas pari tuntia (siis juoksua tauotta), alkoi Nacho osoittaa luovuttamisen merkkejä. Rinkkoineen kaikkineen hän kävi polvillaan muutamaan otteeseen vetisessä maastossa. Hänen valkoinen naamansa oli kamala näky, mutta matkaa piti jatkaa. Tsemppasin patikkakumppania minkä kerkesin ja pakotin meidät jatkamaan juoksua.

Kun olimme jo melko lähellä kylää, päätin pysähtyä ja vastata tauotta soivaan puhelimeen, että hengissä ollaan. Sain helpottuneita huokauksia vastaukseksi, ja kylässä meitä oli vastassa auto, joka kyyditsi meidät majataloon. Olin kuoleman väsynyt, henkisesti ja fyysisesti, mutta kuitenkin ihan ok. Nacho sen sijaan ei saanut otettua enää askeltakaan, ja lopulta seurueen "huoltaja" José Manuel vei Nachon päivystykseen – ihan vaan varmuudeksi.

Itse riisuin heti majataloon päästyäni litimärät vaatteet kylpyhuoneen lattialle ja hyppäsin suihkuun. Lämmin vesikään ei saanut tärinää loppumaan, mutta pikkuhiljaa varpaita ja sormia alkoi pistellä. Suihkusta hyppäsin suoraan peittojen alle sänkyyn, jossa vihdoin sain hieman voimia takaisin. Purin rinkan, josta löytyi enää litimärkiä vaatteita, kostunut makuupussi, vetistä suklaata ja niin edespäin. Onneksi sain lainattua vaatteita seurueen tytöiltä ja kengät Jose Manuelilta.

Seuraavana päivänä lihaksia särki vietävästi. Polvet olivat turvoksissa alaspäin juoksemisesta ja kävely, etenkin portaissa, teki todella tiukkaa. Mutta hei! Jos lähdetään jotain tavoittelemaan (kuten Espanjan mantereen korkeinta huippua), niin kyllähän sinne on päästävä keinolla millä hyvänsä...

Retkestä opin ainakin sen, että vuoristoa ja sääennusteita on syytä kuunnioittaa. Matka oli jokseenkin edesvastuuton, mutta tulipahan tehtyä! Ja vieläpä hengissä! Yhteensä korkeuseroa Trevélezin kylän ja Mulhacén-vuoren huipun välillä oli 2 000 metriä, joten ei mikään ihme jos hieman otti kunnon päälle. Mutta ylpeänä voin todeta, että lauantaina, noin kello 15.30, seisoin korkeammalla kuin kukaan muu Espanjan mantereella. Tarkkaan ottaen 3 482 metrissä!