"Uuden vuoden" lupaus on pitänyt: eilenkin vedin lenkkikamat jalkaan, piilotin vara-avaimet rintsikoihin ja lähdin lenkille (vastapainona lauantaiselle nallekarkki-illalliselle...). Tänään vuorossa on tanssitunti.

Eilen sain ensimmäisen kunnollisen puheyhteyden Pedroon, kun olimme puolivahingossa samaan aikaan langoilla. Lainasin pomolta luurit, jotta pääsisin kyselemään rakkaani kuulumisia.

Kaikki on kuulemma hienosti, paitsi että koulua on veikea käydä englanniksi. Kyllä se siitä.

Puhelun aikana ja etenkin sen loputtua tuli samanlainen fiilis kuin lapsilla aamuisin tarhaan mennessä. Kun äiti on näkyvissä ja vilkuttaa ovelta hyvästejä, lasta kiukuttaa ja hän huutaa kuin palosireeni. Mutta heti kun äiti on poistunut ovesta harmitus laantuu, kun tarhakaverit saavat pikkuhiljaa huomion muualle.

Näin myös aikuisten maailmassa, tai ainakin minun maailmassani. Kaikki on suunnilleen kohdillaan kun puuhailen kavereiden kanssa pitkin maita ja mantuja, mutta puhelimessa rakkaan kanssa lörpötellessä tuleekin tenkkapoo ja alkaa surettaa, vaikka kaiken järjen mukaan yhteyden pidon pitäisi auttaa ikävään.

Tähän vielä kuvallista kerrontaa viikonlopulta.

Torremolinosin romeriassa oli paljon porukkaa.

Isi-merkkinen lehmä.