...joka alkoi surkeimmalla mahdollisella tavalla.

Heräsin tänään kello 5.30, koska olin menossa Torremolinosin poliisiasemalle hakemaan sitä kirottua sosiaaliturvanumerohässäkkää. Normaalien aamutoimien jälkeen hyppäsin ulos ovesta pimeään, tuuliseen aamuun kello 6.30. Kävelin bussipysäkille, totesin ettei bussit vielä kulje, ja aloin kávelemäán kohti kaupungin toista laitaa.

Olin monesta eri (luotettavasta?) lähteestä kuullut, että poliisitalolle kannattaa mennä jo seitsemäksi, sillá silloin jaettaisiin vuoronumerot. Ja kun poliisilaitos sitten avaa ovensa yhdeksältä, voi jonotusnumero kädessä mennä odottamaan vuoroaan. Ja tämän kahden tunnin väliin jäävän ajan voi kukin käyttáä haluamallaan tavalla (olin suunnitellut meneväni aamiaiselle).

Kun saavuin kultaballeriinoineni paikalle hieman ennen seitsemää, oli poliisilaitoksen ulkopuolella odottamassa jo viisi aamuvirkkua. Asetuin jonon perään poliisitalon seinän vierustaan, ja aloin odottamaan. Ulkolämpötila oli hieman yli 10 astetta, ja tuuli puhalteli uhkaavan viileästi. Olin varautunut ulkona odottelemiseen pitkähihaisella paidalla, takilla ja paksulla huivilla, mutta kylmä alkoi tunkeutua pikkuhiljaa vaatekerrosten läpi (näin tosin yhden humalaisen turistin hortoilemassa pelkkä t-paita yllään, joten ehkä jonotin vain liian vähän promilleja veressä). Vartin yli seitsemän, kun jono oli kasvanut kaksinkertaiseksi, aloin miettiä, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Siis ne vuoronumerothan olisi pitänyt jakaa jo 15 minuuttia aikaisemmin! Kun kysyin asiaa vieressäni jonottavalta naiselta, sain tietää, ettei siellá mitään numeroita jaettu ennen yhdeksää. Odotettiin vain.

Näissä tilanteissa maailmalle uhoaminen on typerää ja tilanteeseen alistuminen viisaampaa. Niinpä nojasin koko ajan lisäántyvien odottelijoiden lailla poliisiaseman seinää vasten ja mietin miten saisin vielä puolitoista tuntia kulumaan. Puolitoista tuntia jääkaappikylmässä ilmassa!!!! (Tai siis ainakin siltä se tuntui.) Katsoin kelloa kahdenkymmenen minuutin välein, ja ruumiinlämpöni laski laskemistaan. Huomasin muidenkin jonottajien hytisevän kylmyydestä, ja puoli yhdeksáltä olin niin jäässä, että ajattelin jo luovuttaa. Viittä vaille yhdeksän (sinnittelin jotenkin siihen asti) sormet ja varpaat olivat jo tunnottomat, ja yhdeksältä, kun asema vihdoin avattiin, sain juuri ja juuri käveltyä sinne sisään.

Pääsin tiskille melkein heti, ja itse lomakkeen täyttö ja virkailijan kanssa asioiminen olivat lasten leikkiä! Olin poliisiaseman sisällä kaiken kaikkiaan ehkä noin 15 minuuttia (koska olin jonon kärjessä), ja minulla oli kädessäni paperi, jolla voin hakea henkilökohtaisen numeroni 20 päivän kuluttua.

Espanjalaisten virkailijoiden kanssa asioimisen mestarina (tunsin itseni sellaiseksi!) päätin mennä vielä pankkiin avaamaan tilin. Sekin onnistui mainiosti, ja tunsin päivän paistetta sisälläni. Ja ulkona! Inhottava kylmä aamu muuttui jo heti aamupäivällá upeaksi auringonpaisteeksi, ja sen kunniaksi vietin iltapäivállä ruokatuntini rannalla (toimituksesta sinne kävelee noin viisi minuuttia). Ja sokerinamuna kaiken tämän hyvän päälle ostin kotimatkalla pyöreäkärkiset leopardikuvioiset korkokengät (alun perin olin menossa ostamaan vain bussilipun kantaosaa...) ja sitten! (tadaa!!! ette usko), kävin kotiin päästyäni kunnon juoksulenkillä rannalla!!!

Nyt on tosi hyvä fiilis, joten päätän lähetyksen tähän. Pusuja kaikille (ketkä niitä haluaa) ja heippa taas huomiseen!!!!

ps. Laittakaa osoitteitanne (sähkö sekä paperi) mun sähköpostiin, niin voin lähetellä teille kaikkea ihanaa postia kun jaksan!