Semana Santa on ohi, mutta maanpäällinen kärsimysnäytelmä jatkuu.

En tiedä kumpi meistä nousi tänä aamuna väärällä jalalla, minä vai bussikuski – tai kenties molemmat – mutta jostain oli aamubussin kyytiin päässyt paha Känkkäränkkä. Suomessa minulle ei tulisi mieleenkään avautua kuskille... no, mistään... mutta toisaalta Suomessa sille harvoin olisi edes tarvetta.

Tänä aamuna tulin siis bussilla töihin – pitkästä aikaa. Olen käyttänyt koko alkukevään firman autoa kulkuvälineenä, sillä bussi ei ole päässyt normaalireitilleen laajojen katuremonttien takia. Pääkatu kursittiin kuitenkin kokoon nyt pääsiäiseksi, aikataulusta edellä, joten päätin vaihtaa autoilun takaisin turvalliseen bussissa istuskeluun.

Kun bussi valui pysäkille, varmistin kyytiin noustessani, että onhan reitti taas varmasti se tuttu ja turvallinen. Kuski sanoi yllätyksekseni, että reitti kulkee edelleen moottoritietä pitkin, kaukana työpaikkani pysäkistä. Päivittelin, että no jopas kummaa, kun tie on taas kuitenkin kunnossa. Kuski kertoi minulle tyynesti, ettei tie ole hänen kirjojensa mukaan ajokunnossa niin kauan kunnes pomot toisin sanovat. Ihan vain todistaakseni väitteeni todenmukaisuuden, näytin kuskille kädessäni olevasta sanomalehdestä juttua, jossa kerrottiin katuremontin onnellisesta päättymisestä. Siihen kuski tuhahti tyyliin "olen täällä vain töissä".

Niinpä istuin bussissa ensin Fuengirolan keskustan bussiasemalle (siis oman pysäkkini ohi motaria pitkin). Asemalla kuski piti pienen lakisääteisen paussin, kunnes lähti ajamaan takaisin tulosuuntaan toista katua pitkin, jolla saatoin jäädä pois. Siinä odotellessani ja miettiessäni, että kuinkahan kovasti myöhästyn tänään töistä, olin hiiltynyt jo sen verran, että bussista pois jäädessäni osoitin kuskille viereistä katua, sitä remontin alta valmistunutta, että katso nyt! Tuolla menee autoja ja rekkoja ihan normaaliin tapaan. Eiköhän tie sopisi bussillekin.

Kun kävelin hermot kihisten katua pitkin kohti kahvilaa, kuulin, kuinka ohi ajava bussi hidasti kohdallani. Kuski huusi ikkunasta, ettei (sinun, hullun ämmän löpinät) paljoa kiinnosta ja kaasutti pois. Jos olisin keksinyt mikä on espanjaksi "puupää", olisin varmasti huutanut perään.

Minulle, harmaalle pohjoismaalaiselle, aamun kokemus oli hieman outo. Ehkä jopa vapauttava. Eihän Suomessa tuolla tavalla vieraille ihmisille huudella. Täällä se ei kuitenkaan tunnu niin suurelta asialta, sillä täällä tarjoilijatkin ottavat välillä oikeudekseen tiuskia maksavalle asiakkaalle. Tai kaupan kassa (esim. maksat ostokset viidenkympin setelillä). Autokuskit tööttäilevät pienimmästäkin hidastelusta ja raksamiehet kommentoivat naisten ulkonäköä ilman mitään itsesensuuria. Täällä asioiden ilmaiseminen tuntuu olevan jokamiehenoikeus.

Ehkä otankin tästä lähtien tavakseni kommentoida jotain joka viikko. Teen kärpäsestä härkäsen jos siltä tuntuu.

Tai ehkä en. Minusta on kuitenkin aika kiva olla sellainen "mukava suomalainen", joka aina pyytää reaktionomaisesti anteeksi – vaikkei olisi mitään tehnytkään.