Eilen ottivat mittaa toisistaan Espanjan jalkapallon jättiläiset FC Barcelona ja Real Madrid. Katsoin pelin Fuengirolassa muutaman kaverin kanssa, joista suurin osa oli Barça-faneja (buuu!!!). Jalkapallohullu Nacho-parka joutui kuuntelemaan ensimmäiset minuutit auton radiosta Barça-paitaansa hermostuneesti väännellen, sillä tarpeeksi tyhjän baarin etsiminen vei sen verran aikaa… Lopulta päädyimme Par 1 -baariin, jossa mahduimme sisään kadulle auki levitetyistä ikkunoista.

Ja se, ken ottelun näki, tietää, miten siinä sitten kävi: Barcelona otti murskavoiton ennätysluvuin 5-0. (Voi nolous!) Kentällä tunteet kuumenivat muutaman kerran oikein kunnolla, solvaukset ja sylki lensi, keltaiset kortit vilkkuivat yhtenään, Sergio Ramos meuhkasi punaisenkin kortin itselleen… Urheilulehdistö sai oikean kultakimpaleen hyppysiinsä, sillä tästä matsista riittää otsikoita revittäväksi vielä useammaksi viikoksi.

Matsista riittää jutunjuurta myös työmatkalle, salille, naapurustoon, kassajonoon… sillä El Clasiconhan katsoo karkeasti sanottuna kaikki – olipa mies tai nainen, nuori tai vanha, kiinnostunut jalkapallosta tai ei… Barcelonan ja Madridin kamppailun seuraaminen on oikeastaan kansallisvelvollisuus, ja otteluun tulee ottaa kantaa.

Barcelonan ja Madridin välinen matsi on nimittäin kaikkea muutakin kuin jalkapalloa. Se on politiikkaa, viihdettä, sirkusta… Vastakkain ei ole joidenkin mielestä Barcelona ja Madrid, vaan ikävän kärjistetysti Barcelona ja Espanja. Urheilukeskustelu lipsahtaa turhankin helposti politiikkaan, Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin, juntteihin nationalisteihin, kuka antaa rahaa ja kenelle… Barcelonan kannattajana symppaat Kataloniaa, Real Madridin kannattajana olet kovakalloinen nationalisti… siis kärjistetysti. Keskustelun voi viedä vieläkin harhaisemmille poluille solvaamalla vastapuolen kannattajien älykkyyttä ja ulkoisia ominaisuuksia – ja kentän ulkopuolellekin olisi hyvä saada toisinaan keltainen kortti käyttöön.

Joten turha on espanjalaiselle mennä sanomaan, ettei El Clasico oikein kiinnosta.