Kävimme viikonloppuna myös Sierra de las Nieves -vuorilla (suomeksi lunten vuori). Menimme sinne ihan varta vasten etsimään lunta, kun uutisissa niin kovasti kerrotaan, että kaikilla Espanjan korkeilla alueilla on lumivaroitus.

Kun ajoimme pitkin rannikkoa, välkehti meri syvän sinisenä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tuntui hassulta istua autossa villapipo päässä, kahdet päällekkäiset sukat jaloissa. Kiipesimme vuorille Rondan tietä pitkin Marbellan San Pedrosta. Aikamme kivuttuamme alkoi vastaan tulla autoja, joiden konepellin päälle oli väsätty pieni lumiukko pelkääjän puolelle.

Tein henkisen muistiinpanon: kun espanjalainen näkee lunta, hän varmistaa, että muutkin sen tietävät.

Vastaan tuli kymmeniä autoja, joiden nokassa matkusti pieni valkoinen ukkeli. Vielä hieman lisää kiivettyämme alkoi maisemakin olla luminen. Pysähdyimme monien muiden autoilijoiden tapaan isolle levähdyspaikalle, josta kävelimme tien viereen pöpelikköön lunta tallaamaan. Lumi oli tietysti jo ihan loskaa (lämpöä oli pari astetta), mutta valkoista kumminkin. Kävelimme muista lumituristeista hieman kauemmas, ja teimme oman pikku lumiukkomme valko-musta täplikkääseen luontoon (lumi ei peittänyt maata kokonaan).

Pedrolle tämä surkea pieni lumiukko näytti olevan elämän ensimmäinen. Kun pyörittelin maassa palloa, niin kuin nyt lumipalloja pyöritellään, niin Pedro kyseli ihmeissään, että miten se oikein tehdään. Opetin, että ensin tehdään käsissä pieni pallo, ja sitten se kasvatetaan pyörittelemällä sitä hankea pitkin. Ihmeellistä, että sekin voi joillekin olla jotain uutta ja hienoa. Kokosimme kolme epämuodostunutta pikku palloa päällekkäin, ja Pedro etsi ukon naamaan nenän ja silmät. Sitten ukon vieressä poseerattiin hienoissa synttärilahjaksi saaduissa Suomi-verkkareissa, jotta muisto säilyisi isältä pojalle.

Tässä tämä hieno luminen ystävämme!